Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon vai vähän,
yht'äkkiä huomaa se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja korvaamaton,
ja kaipuu suuri sanaton...
|
Vielä kerran tulee päivä, kun en jaksa taistella.
Kerron kyllä milloin, se on koittava.
Pidä silloin hiljaa kiinni, syliin hellään rutista.
Että voisin aivan hiljaa huomaamatta nukkua.
Että voisin luulla, tulet mukana.
Sitten anna minun mennä, kun on aika lähteä.
Kuiskaa korvaan hiljaa vaan, olet vapaa lähtemään.
( Mikko Ojala )
|
|
* * * * * *
Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.
Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä,
menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita,
joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla
ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat
takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja
vammautuneet
parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat
muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin
niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää
jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona
yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen.
Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas
ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen
yhä nopeammin yli vihreän ruohon. Se on havainnut sinut, ja kun
sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette
yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa.
Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta
päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin,
jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan
poissa sydämestäsi...
Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...
(kirjoittaja tuntematon) |
